Helsinki, tuttu ja vieras

This is the excerpt for your very first post.

Kun olin lapsi, vierailimme Helsingissä joskus enojen mutta useimmiten tätini luona, joka asui Punavuoressa Merimiehenkadulla, lähellä Viiskulmaa. Näihin kortteleihin palaan edelleen uudelleen. Kun ajoimme vanhoilla Taunuksilla Helsingissä, olisin halunnut pysähtyä ihailemaan Kruununhaan rantabulevardin taloja, Tähtitorninmäkeä ja merta. Isääni jännitti ajaa Helsingissä, ja hurautimme aina suorinta tietä, pysähtymättä, Lahdesta Merimiehenkadulle. 16-vuotiaana tein vihdoin oman matkani Helsinkiin ihan yksin, ihmetellen ja pysähtyen.

Tätini luona oli jännittävää. Tämä sukulaisperhe tuntui maailmaa nähneeltä. Puheessa vilisi sellaisia sanoja kuin ”mutsi” ja ”tsiigata”. Nukuin alkovissa ja kuuntelin uneen saakka aikuisten keskustelua. Hartwallin Jaffa oli maukkaampaa kuin Mallasjuoman, ja vihreät röpelöiset lasit hienot. Tädillä oli aina jotain Marimekkoa: päällään, pöydällä tai ikkunoissa.

Kun silitän tädin ”Soittokunta”-kankaasta ompelemaa pöytäliinaa, ihailen suoria saumoja. Tällöin muistan myös äärimmäisen huolellista äitiäni sekä karjalaista mummoani, jota en koskaan ehtinyt nähdä. Muistan sukuni naisia, jotka kaikki menettivät ensimmäisen lapsensa, äitini 19-vuotiaan kehitysvammaisen poikansa, me muut vastasyntyneen vauvan.

Parina kesänä tätini piti kioskia Esplanadilla. Kun kuljen kioskin ohi, näen kioskin sisältä: karkkia, jäätelöä ja vilkasta puhetta, myös tädin hauskaa naurua. Serkkuni kaverit herjasivat kuulemma tätini vuokraamaa kioskia vanhanaikaiseksi, mutta serkku puolustautui sillä, ettei kaikkien kioskeissa sentään ollut vinttiä

Kun saavuin 80-luvun puolivälissä Helsinkiin opiskelemaan, en olisi halunnut muuta kuin kävellä ja opetella katujen nimiä. Fredrikinkadusta tuli tutuin, siksikin, että kävin ensimmäisenä syksynä vielä soittotunneilla konservatoriossa. Digeliuksesta tuli säännöllisten vierailujen kohde. Ujosti yritin löytää mieleistä musiikkia. Myöhemmin rohkaistuin juttelemaan Emun kanssa. Kannoin kotiin Piazzolaa, jazzia ja kokeellista musiikkia, myöhemmin kaiken maailman musiikkia. Kun puolisoni saapui kotiin kuunnellessani uutta musiikkia, hän saattoi kysyä: ”Mitä tämä nyt on?” Myöhemmin hän tottui.

En väsy ihastelemaan kotikaupunkiani: sen jugendtaloja ja merta. Yksi reiteistäni kulkee Korkeavuorenkatua pitkin, jonka varrella on tärkeitä kiinnekohtia: Richardinkadun kirjasto, ensimmäinen työpaikkani Helsingissä, Wivi Lönnin suunnittelema palolaitos, Designmuseo sekä Café Succès ja isot korvapuustit. Rannalla katselen palaa merta: se on pieni aukko isoon maailmaan. Rannalla näkee myös taivaan kokonaisempana. Se on paikka, jonne nuorena pakenin selvittämään sekavaa mieltäni. Sinne kuvittelen myös Hectorin laulamaan: ”Tuulisina öinä, kun en saa unta / menen usein rantoja mittaamaan.”

13 ajatusta aiheesta ”Helsinki, tuttu ja vieras

  1. Ihana teksti, jossa on mullekin tuttua ja tärkeää! Ensimmäinen Helsingin-kotini oli Merimiehenkadulla, Punavuoressa, jota Espoossa asuva enoni piti arveluttavana seutuna. Tuttuja kulmia on käytävä aina välillä moikkaamassa.

    Liked by 1 henkilö

  2. Ihana teksti, Maarit! Kiitos noista kuvista! Minä tulin Helsinkiin ensimmäistä kertaa pidemmäksi aikaa vuonna 1990, jolloin menin Helsinki-Malmin lentoasemalle töihin. Asuin monissa eri paikoissa, lähinnä lentoasemalla. Sitten kolme välivuoden jälkeen menin Joen kaupunkiin vuonna -91, mutta kesät olin töissä Malmilla aina toukokuusta syyskuun loppuun. Vuonna 1998 muutin lopulta kokonaan Helsinkiin. Asuin ensin kaverini luona Merimiehenkadulla! Sitten löysin pienen vuokrayksiön Munkkivuoresta. Nykyisin mietin paljon sitä, miten reipas ja rohkea tuolloin olin. Muutin uusiin paikkoihin, tapasin uusia ihmisiä, opiskelin ja tein töitä uusissa pakoissa. Nyt toivoisin vain rauhallista arkea.

    Liked by 1 henkilö

    1. Kiitos, Ulla! Onpa ihme tuo Merimiehenkatu. Nyt siellä on vielä Kuvataideakatemiakin, jossa vierailin vuosi sitten abien kanssa. Lapsuudesta muistan, että siellä oli jokin pieni maito- tai lihakauppa, mutta nyt kaikki on hienoa. Tämän syksyn (ehtisinkö jopa lomalla?) tavoite on kierrellä noilla kulmilla.

      Tykkää

      1. Lähellä Fredan kulmaa, Merimiehenkadun alkupäässä oli hyvin pieni kivijalkapuoti 1980-luvun lopulla. Sitä piti pieni, hauras, noin 100-näköinen rouva. Ostin sieltä hedelmiä ja leipää velvollisuudentunnosta, koska isäni oli tähdentänyt, kuinka tärkeää oli käydä tässä nuhraantuneessa puodissa ostoksilla. Muistatko, Maarit, tämän pikkuruisen kivijalkapuodin?

        Liked by 1 henkilö

      2. Luulen, että juuri tämän puodin muistan. Olen käynyt siinä varmaan tätini kanssa. Kerran alle kouluikäisenä olin kokonaisen viikon tätini luona. Silloin kävimme myös Stockalla. Oli loskaista mutta jännittävää. Tätini saattoi minut sitten kotiin Lahteen. Siellä odotti äiti, joka oli leiponut karjalanpiirakoita ja jolla oli uudet hienot valkoiset voimistelutossut.

        Heh, ihana sun isä! Lähikauppoja tuli tukea jo silloin.

        Tykkää

  3. Maarit, kiitos, että avasit väylän muistojen tielle! Minullekin Helsinki on tuttu ja vieras, rakas, rakas opiskelukaupunkini ja myöhempien aikojen tukikohta. Muistan, kun veit minut Digeliukseen ja esittelit Emun! Muistan myös, miten istuimme kahvilassa Viiskulmassa vuonna 90, kun kerroit erään tärkeän uutisen käytyäsi ultraäänessä. Ehkä siirrymme pohjoisempien kaupunginosien käsittelyyn myöhemmin!

    Nyt Merimiehenkadun tienoo on tärkeä, koska veljeni asuu Kaartinkaupungissa ja esikoiseni käy Eiran aikuislukiota. Yhtenä kesänä kauan sitten asuin Tarkk’ampujankadulla – sen lähempänä Merimiehenkatua en ole asustanut.

    Liked by 1 henkilö

    1. Kiitos, Tiina! Tarkk’ampujan kadulla ovat asuneet myös karjalaiset mummoni ja ukkini, samoin myöhemmin serkkuni, Kapteeninkadulla puolestaan enoni. Ehkä siksikin Punavuoren kulmilla värisee, kun niin moni tärkeä läheinen, tuttu ja tuntematon, kuten koskaan näkemätön isovanhempi, on siellä asunut.

      Tarkoitus ei ole pysyä vain kaduilla ja taloissa vaan uppoutua välillä myös syntyihin syviin, ehkäpä juuri taiteen kautta. Ja siis aina kun mahdollista, teen retkiä myös muihin kaupunkeihin, kuten huomenna Lahteen. Sain juuri soiton, että eräs dramaturgi saattaa olla kiinnostunut tulemaan blogivieraaksi. Tiina ja muut kommentoijat, täällä voi olla myös vakivieraana. 🙂

      Tykkää

  4. Asuin lapsuuteni helsinkiläisessä radanvarsilähiössä, tunsin sen metsät, piilopaikat. Koulupäivien jälkeen lymyilin joskus tuntikausia kouluni siivessä sijaitsevassa pikkuruisessa sivukirjastossa, luullen että koko maailma olisi sen kirjojen kansien välissä. Viikonloppuisin menimme perheen kanssa ostamaan Kauppatorilta kalaa, istuimme lämpimät munkkipossut käsissä, viileän merituulen kieputellessa hiuksia. Lukioikäisenä, aivan 90-luvun alussa aloitin ihan omat kaupunkikävelyni. Matkustin M-junalla keskustaan, kävelin hautausmaalle, Lapinlahden sairaalan ohi, Kaivopuistoon.. (Richardinkadun kirjaston oven aukaistuani maailmastani tuli suurempi, eivätkä porraskaiteiden puun lakattu pinta koskaan lakannut tuntumasta sormenpäissä!). Hiukan yli parikymppisenä muutin Kallioon. Sieltä kävelin Meiran paahtimon tuoksu nenässäni Pohjoisrantaan, tuijotin pitkään jäänmurtajia, ja jatkoin koko matkan Kauppatorille ja jälleen Richardinkadun ovista sisään. Lapseni synnyttyä palasin lähiöön, mutta en koskaan unohtanut. Luuhasin katuja pojan ollessa pieni, kolusimme divareita ja vanhan tavaran liikkeitä, kuljimme lautalla Suomenlinnaan ja katsoimme miltä Helsinkin näytti mereltäpäin. Muutin takaisin Kallioon kun poika alkoi lähestyä lukioikää.
    Ja nyt, päälle nelikymppisenä, kuljen edelleen samat reitit. Ja jokaisella kerralla löydän jotain uutta. Minä kiinnityn näihin rantoihin hennoilla mutta kestävillä langoilla, näihin laitureihin on sidottu minun elämäni pieni valkea pursi :).

    Mukavaa että aloitit tämän blogimaailmasi täällä, piipahdan toistekin!

    Liked by 1 henkilö

Jätä kommentti