5. syyskuuta 2019

Päätin tänä vuonna taiteiden yössä keskittyä vain yhteen tapahtumaan, joten suunnistin Linnunlauluun kuuntelemaan kirjailijoiden ajatuksia siitä, miten fakta ja fiktio vuorottelevat elämäkerroissa, elämäkertaromaaneissa ja niin sanotussa autofiktiossa eli kirjallisuudessa, joka pohjaa omaan elämään.

Jyrki Kiiskinen, kuuluisa kirjailija, puhui elämästä ja kirjoittamisesta niin kiehtovasti, että kiinnostuin. Hän kertoi, että tulossa olevan “Kiiskiset”-runokokoelman taustalla on hänen oman todellisen elämänsä tapahtumia: hänen äitinsä kuolema oli kauhistuttava ja lamaannuttava kokemus. Kiiskinen kertoi myös, että oli mielenkiintoista alkaa kertoa itsestä kolmannessa persoonassa. Ajattelin itsekin joskus kokeilla tätä tekniikkaa.

Olin kuvitellut “Kiiskiset”-kokoelman kannen havunvihreäksi, mutta se olikin vaaleansininen. Kun kuuntelin Kiiskisen puhetta Villa Kivessä, luulin, että “Kiiskiset” on romaani tai novellikokoelma. Kyse onkin proosarunoista tai runoproosasta, kuten kirjailija itse on määritellyt genren. Pitkin kokoelmaa – varsinaisten runojen ylä- ja alapuolella sekä keskellä – kulkee helminauhana tekstiä, jossa on ehkä mediatekstien otsikoita: “ELÄIMET JA IHMISHAHMOT PUHUTTELEVAT KERÄILIJÖITÄ * ÄÄRIOIKEISTOLAISEN RYHMÄN JOHDOSSA ENTISIÄ SOTILAITA JA POLIISEJA”.

7. syyskuuta

Varsinaisissa runoissa (tai runoproosassa) esiintyy ikään kuin Jyrki Kiiskinen itse hyvin ironisessa valossa. Mutta koska on kyse runoista, ei sitä, mitä runon Kiiskinen sanoo, voi pitää suoraan faktana. Hahmo on fiktiivinen.

Kiiskisen olemusta, arkirutiineja, elämänfilosofiaa ja tunteita kuvaillaan toteavasti. Sivun verran kerrotaan esimerkiksi, mihin kaikkeen runojen Kiiskinen ei usko. Koska olen samanikäinen kuin runoilija, ihminen, jolla on perhe ja lapsia, vertailen omaa elämääni Kiiskis-hahmon maalliseen taivallukseen. Kiiskinen esimerkiksi kirjoittaa tasa-arvosta kuulemma tietokoneella, johon tarvittavan koboltin alkuperä on sidoksissa rikolliseen toimintaan. Nykyihmisen elämä on ristiriitaista. Hyvää omaatuntoa ei voi saavuttaa, sillä kaikki on suhteellista. Itse kirjoitan tätä lukupäiväkirjaa koneella, jonka valmistaja maksaa tietokoneiden tekijöille liian vähän palkkaa. Samaa koskee kaikkia niitä vaatteitani, jotka on tehty Aasiassa.

Runokokoelmaa varjostaa suru ja surumielisyys. Mietin koko ajan, että runoilija on juuri kokenut elämänsä katastrofin: hänen äitinsä kuolee. Kuolinvuoteen äärellä Kiiskinen ei osaa sanoa itse mitään äidille; hän lukee vain Södergranin runon “Maa jota ei ole”, jossa oikeastaan kerrotaan kristillisestä taivaasta. Omituisten mutta ehkä hyvin tavallisten arkiajatusten kuvauksen lomassa kerrotaan Kiiskisen rikkoneen pullon hautakiveen, korjanneen sirpaleet ja jakaneen tämän jälkeen sosiaalisessa mediassa merimaiseman, johon Kiiskinen ei tunne kuuluvansa. Näin helposti voi ajautua harhaan itsestään. Luomme usein fiktiivistä kuvaa itsestämme ja viskaudumme pois oikeasta elämästämme.

9.9.

Kokoelmassa puhutaan verestä ja sisäelimistä, myös raadelluista muurahaisista. Elämä näyttäytyy raskaana, eikä Kiiskinen vaikuta olevan kovinkaan rohkea. Hän on oikeastaan heikko, olosuhteiden uhri. Ympärillä vain tapahtuu kaikkea, absurdia tai kauheaa. Unet pelottavat Kiiskistä, ja päivällä hän pelkää myös.

Kapiteelein kirjoitetussa tekstissä kerrotaan terrorismista, ilman saasteista, elimistöille vaarallisista myrkyistä, muovista, jota on liikaa. Otsikoiden ketju vyöryy halki kokoelman kuin paha käärme. Oman vanhemman kuolema voi olla musertavaa, varsinkin kun samaan aikaan koko maailmassa tapahtuu valtavasti pahaa. Todellinen Jyrki Kiiskinen sanoi Villa Kivessä olleensa äitinsä kuoleman vuoksi pois tolaltaan. Niinkö hän sanoi?

12.9.2019

Olen nyt lukenut koko kokoelman kertaalleen, mutta palaan takaisin jo lukemaani ja luen sieltä täältä uudelleen. Seuraan otsikkonauhaa edestakaisin: Pohdin, mitkä uutisotsikot ovat totta, mitkä eivät ja mitkä voisivat olla. Vai ovatko kaikki otsikot todellisia? Ainakin toteamus “Deutsche Bank eli vastasyntyneen kanssa kadulla Pariisissa” on sinänsä absurdi, siis kielen tasolla, mutta oikea maailma taitaa olla vielä hullumpi.

15.9.

Luen säkeisiin jaettuja runoja, joissa kerrotaan ensin äidin viimeisistä hetkistä. Myöhemmin puhuja osoittaa näissä säerunoissa sanansa kuolleelle äidilleen. Puhuja ajattelee maailmankaikkeutta, elämän kiertokulkua, biologisia järjestelmiä, avaruutta. Viimeisessä runossa aukeaa konkreettinen maisema: “Vihreä lakeus, keltaisia pilkkuja: auringonkukkia pellolla.” Runon lopussa tämä maisema sisältää enemmän symboliikkaa: “kutsu niin kuin hanhi parvea, kun nousen lintutorniin, nukuta minut / kun peitto putoaa peltojen päälle, kurjet huutavat suolla.”

Kun oma isäni kuoli erään heinäkuun lopun varhaisena aamuna, olin järkyttynyt. Kuitenkin lähdin ajamaan autolla Turun suuntaan viedäkseni lapseni leirinohjaajaksi; olinhan luvannut viedä. Matkalla puhuin ja itkin kuolleelle isälleni ja vieressä istuvalle pojalleni. Ajattelin, että vielä, niin vähän aikaa kuoleman jälkeen, isäni sielu leijui Turuntien yläpuolella valtavana avautuvalla taivaalla. Itketti, suututti, suretti. Olin poissa tolaltani. ”Älä nyt, äiti!”

Kiiskisiä on monta: Kiiskinen on lapsi ja Kiiskinen on isä. Hän yrittää olla kiltti, mutta hän on myös aggressiivinen ja petollinen. Hänen irti leikattu kielensä kiipeää arvojohtajan reittä pitkin eikä suostu tottelemaan Kiiskisen tahtoa. Kiiskinen on äitinsä lapsi ja lapsensa isä; hän on avuton ja tarpeeton. Ja jos luen kokoelmaa uudestaan, löydän lisää Kiiskisiä.

Mutta peltomaisema, hanhet, sininen taivas ja iltalaulu kannattelevat. Ne auttavat kohtaamaan kaiken pelottavan, ahdistavan, oman vanhenemisen, ehkä myös kuoleman. Runon viimeinen lause “Kurjet huutavat suolla” on ehkä tuskaa ja surua mutta se on myös voimakasta ääntä, joka kuuluu kauas.

On huudettava, itkettävä, nähtävä pahoja unia ja pelättävä, kun kaikki romahtaa, mutta siitä voi kirjoittaa, sitä voi tutkia. Sen voi myös jakaa muille, jotka ovat kohdanneet saman – niin kuin meistä jokainen jonakin päivänä.