Hän aikoo aloittaa aamurutiinin: kirjoittaa, mitä mieleen tulvii heti Thyroxinin oton jälkeen. Puoleen tuntiin ei voi syödä, joten nyt kesällä, kun hän ei tee töitä, hän kirjoittaa ennen aamiaista.

Kesä on siis edessä: voikukat hehkuvat aurinkoina, sireenit tuoksuvat, mustarastaat laulavat. Aamulla hän herää ajatukseen, kuluuko kesä hukkaan. Ehtiikö hän lukea tarpeeksi? Koheneeko kunto? Hän lukee aamun Hesarista, jo sängyssä kännykältä, että moni on huonokuntoinen tietämättään.

Sambakarnevaaliompelua vai runoiltaan poljentaa? Koreografien hiontaa vai ankaraa siivousta, sillä koti näyttää – niin miltä oikeastaan? Lattialla lojuu kirjoja, papereita, sukkahousuja, kasseja. Keittiö on siivoton. Ei ainakaan kovin rankkaa järjestelyä vielä tänään.

Moni lasku on maksamatta, ne hän hoitaa kohta. Vielä yksi julkaisu koulun lehteen. Eilen hän kävi työpaikallaan onnistumiskeskustelemassa ja tyhjentämässä pöytäosuutensa.

Aamun Hesari muistuttaa myös, että tutkijat ovat selvästi kiinnostuneita luokkayhteiskunnasta. Keskiluokkaiset tavat yleistyvät luokkanousussa ja luokkalaskussakaan ihmiset eivät luovu niistä helposti. Hän aikoo lukea kirjoituksen loppuun myöhemmin ja miettiä sitten sen herättämiä ajatuksia.

Kukkaseppeleeseen ommellaan käsin pinkillä langalla vaaleanpunaiseen sointuvia kukkia. Sen on tarkoitus näyttää vähän niin kuin pöheiköltä. Illalla hän ei jaksanut enää ommella yhtään, vaikka hihatkin on vielä kuromatta. Hän muistelee tuntemiaan äitejä, jotka ovat ommelleet lastensa esiintymisasuihin tuhansia paljetteja. Hän ei ole sellainen äiti, ei.

Elämän koreus. Yhtäkkiä hänelle tulee mieleen tämä metafora, sillä kielikuva se kaiketi on. Oikea elämähän ei useinkaan ole koreaa, juhlavaa eikä edes muodosta mitään kokonaisuutta. ”Kiinni riipun elämässä”, sanoo puhuja alkajaisiksi tässä elämän kauneutta ja kirkkautta kuvaavassa Leinon runossa. ”Näin juuri!”

Hän tosiaan aikoo riippua kiinni elämässä itkien, tanssien ja kirjoittaen. Tulkoon tästä kesästä kukkaseppeleinen!