On elokuun loppupuoli, mutta kesä on tullut myöhään: on oikeastaan keskikesä vielä. Pyry, Päivi ja minä olemme kokoontuneet Juha Leiviskän suunnitteleman Vallilan kirjaston, kansainvälisestikin kuuluisan modernistisen rakennuksen, eteen. Kirjasto on yhtä nuori kuin Pyry, valmistunut vuonna 1991.
Nyt kirjastoa koristaa Ritva Harlen tekstiilitaideteos ”Parkkilaiva”, kolme purjetta, jotka on tehty silkkihuiveista. Se näyttää kivalta. Suomi juhlii 100-vuotissynttäreitään näinkin. Lapset ovat mukana hankkeessa, ja teoksen nimi viittaa Volter Kilven massiiviseen romaaniin, jota en ole jaksanut piipunsytyttelyä pidemmälle. Myöhemmin kierroksella saavumme myös meren läheisyyteen: satama-alueelle, vankilan viertä kulkemaan.
Miksi olemme täällä ja mitä aiomme? Me kolme osallistuimme kesällä Pride-viikolla erääseen salakapakkakierrokseen, jossa tutustuimme tutkijan opastamina kuuluisiin homoseksuaalien kohtaamispaikkoihin aikoina (aina 70-luvulle saakka!), jolloin homoseksuaalisuus oli vielä rikos. Pyry oli ihmeissään, miten paljon Päivi tiesikään Helsingin paikoista ja rakennuksista, ja halusi kuulla lisää. Niinpä Päivi ehdotti, että hän voisi järjestää kierroksen omilla kulmillaan Hermanni–Vallilassa myöhemmin kesällä.
Nyt kierros voi alkaa. Näemme värikkään muraalin päiväkoti Runoa vastapäätä ja vilauksen punatiilisestä Valllilan alakoulusta, joka on hyvin kaunis. Olen nähnyt rakennuksen ennenkin ja miettinyt, mitä kaikista kauniiden koulujen lapsista tuleekaan. Kuvataiteilijoita, runoilijoita, skeittareita vai mitä?
Suuntaamme kuitenkin ensin Mäkelänkadun toiselle puolelle Päijänteentietä pitkin. Tätä puolta en tunne ollenkaan, vaikka olen yli 20 vuoden ajan kulkenut bussilla läpi Vallilan. Toki olen nähnyt vuosia sitten palaneen talon, jonka kattoa korjataan edelleen. Siitä ei puhuta sen enempää.
Pian huomaamme baarin, runoilija Arto Mellerin kantapaikan Pikku-Vallilan. Päivi kertoo Pyrylle, että lahjakas runoilija, Finlandia-palkittukin, joutui lähistöllä auto-onnettomuuteen, jolloin tämä vammautui lisää. Nimittäin päihteet veivät Mellerin ennenaikaiseen hautaan. Pienen matkan päästä näemmekin erään talon seinässä kiiltävän kyltin, jossa kerrotaan Mellerin eläneen viimeiset vuotensa siinä rakennuksessa. Kiiltävän laatan sitaatissa Mellerin viesti on synkeä: ”Miten aika pitää pilkkanaan meitä kaikkia!”
Saavumme ”Vallilan Kaltseille”, virallisesti Keuruunpuistoon, jossa Päivi käy vain uudenvuodenyönä. Tällöin paikalliset kokoontuvat sinne ihastelemaan ilotulituksia. Maasto on haastava jo nyt. Emme näe niin pitkälle kuin talvella, sillä puut ovat vielä vihreinä ja isoina lehdistä. Sen sijaan näemme hopeisina kiilteleviä uusia peltikattoja, vaaleanvihreitä ja vaaleansinisiä puuseiniä. Voin kuvitella itseni 1900-luvun alkuun. Muistan samalla jonkin pihapiirin myös Lahdesta, Mytäjäisen lammen ympäriltä. Olo on nostalginen ja voisin jäädä istuksimaan. Paikalla oleva koiranulkoiluttaja toteaakin: ”Täällä on kaunista!”
Päivi kertoi aluksi, että Vallila ei ole mikään kahviloiden kaupunginosa, mutta olin kuitenkin nähnyt kesällä yhden kivan näköisen. Ehkä se ei ole auki? On se. ”Saanko kuvata teidät blogiini?” Pihalla olevat iloiset suomea ja englantia puhuvat miehet osoittautuvat kahvilanpitäjiksi. Alkaa kiireinen järjestely kuvausta varten ja lopuksi iloinen poseeraus!
Sisällä valitsemme juuri leivottua juustokakkua, suklaapaloja, puuroa, sitruunasoodaa ja violettiin pakattua pillimehua. Omistaja tulee kättelemään. Päivi on innoissaan välittömästä newyorkilaisesta ilmapiiristä, sillä hän on tänä kesänä käynyt Nykissä ensimmäistä muttei varmaankaan viimeistä kertaa. Minullakin on sieltä muutama muisto. En esimerkiksi koskaan kivunnut Empire State Buildingiin, sillä halusin mieluummin ihanan hameen Macy´s-tavaratalosta. First things first.
Tästä voisi tulla meidän kantapaikka? Tänne voisi tulla miettimään elämän merkitystä. Käyn tässä kaupunginosassa keskustelemassa tärkeistä asioista: Miten kestää tuskaa, ahdistusta ja liiallista innostustakin? Miten päästä tasapainoon, kun työssä kohtaan ristiriitaisia arvoja, joita en voi hyväksyä?
Voisin istua kallioilla miettimässä, kun tuijotan vihreää seinää ja kiiltävää peltikattoa. Voin samalla arvailla, ketkä muut ovat täällä istuneet. Varmaan ainakin Melleri. Tulen ehkä tähän kahvilaan. Ehkä joskus myös asun täällä, mutta Mellerin kapakassa en ala istua. Olen hieman eksyksissä – enemmän kuin taas pitkään aikaan.
Kierros jatkuu!
Päivi on haaveillut pääsevänsä Helsingin suurimman korttelitalon Asunto-osakeyhtiö Sammatin pihaan. Olen itsekin nähnyt valtavan kompleksin pari viikkoa sitten ensimmäistä kertaa. Olen kuvitellut korttelin joksikin yleisesti merkitykselliseksi, mutta kaikki sairaaloiksi tulkitsemani rakennukset ovatkin Vallilassa asuintaloja. Porttitalossakin Päivi arvelee olleen aikanaan kauppa. Matkalla ”Sammattiin” näimme myös Sturenkadun Alepan talossa kaksi kaiverrusta, joissa lukee ”Kauppahalli”.
Kurkistelemme Korttelitalon pihaan ja otamme kuvia koloista: ”Päivi, tästä raosta! Oi, miten ihanan vaalensininen katto tässä porttikatossa!” Olemme innoissamme kuvailemassa, kun paikalle pyyhältää nuorimies pyörällä, selässään reppu ja sähkökitara. ”Päästätkö meidät sisään, sillä olemme kulttuurikierroksella? Olemme ihan kunnollisia opettajia.” Kitaraheppu toteaa itsekin harjoittavansa samaa ammattia, joten yhteisymmäryksessä pääsemme valtavaan pihaan. Tosin uutena asukkaana hänellä on käsitys, ettei pihasta pääsisi poiskaan ilman avaimia, mutta tätä emme usko ja jäämme ihmettelemään valtavaa sisäpihaa, joka on kuin iso puisto erilaisine osineen. Olemme ihmeissämme. Olen kuin vieraassa ihanassa eurooppalaisessa kaupungissa. Voisin taas jäädä.
Astumme ulos pois toisesta portista ja näemme Päivin kotikirkon, jonka pihalla ystäväni voi kuvitella olevansa Firenzessä. Puhumme juuri valitusta piispasta – uutinen on kiirinyt korviimme pari tuntia aiemmin. Piispa Teemun valintaan palaan vielä illan muissa keskusteluissani: ”Olisiko liian mielistelevä?” ”Ilouutinen! Äänestin häntä!” ”Parempi kuin piispa Irja!”
Olemme kuljeskelleet jo pari tuntia. Aamulla olen ostanut Harjutorilla sijaisevasta divarista pari Waltaria, ja ne painavat, varsinkin Turms. Pyry onneksi kantaa kirjakassiani, sillä itselläni on myös läppäri selässä. Tänään eivät olkapäät kuitenkaan jumiudu. On lämmintä, kuljemme tyylikästä Hauhontietä, näemme Hauhonpuiston ja ruusutarhan. Tänä vuonna ruusut eivät tosin jaksa kukoistaa.
Saavumme merkittävälle paikalle: Helsingin suurimman luonnonvaraisen kuusen juureen, joka vaurioitui edellisen viikonlopun kovassa ukkosmyrskyssä. Nimittäin kaatuessaan iso ja laho lehtipuu riipi suuren osan kuusen oksia irti. Kirkkoherra Kanalan Facebook-sivulla keskustellaan kuusesta, sillä kaupunki saattaa kaataa sen, jos katsotaan, että se on vahingoittunut liiaksi. Päivi on ajatuksesta tuohtunut: ”Ei ennen kuin on järjestetty laulutilaisuus, jossa lauletaan sekä ’Maa on niin kaunis’ että luontoaiheisia lauluja.” Nimittäin joka joulu juuri tämä kuusi koristellaan ja sen äärellä on laulettu. Harvoja yhteisöllisiä perinteitä Valillassa.
Lopuksi ylitämme Hämeentien ja saavumme Hermanniin. ”Asun tässä”, Päivi sanoo yhtäkkiä. Oho! Päivi kertoo, että 1900-luvun alkupuolella tämä satama-alue oli erittäin pahamaineista aluetta. Sielläpäin asui Kjell Westön romaanin ”Kangastus 38” toinen päähenkilö, entinen punavanki. Siellä vierailee myös tähän punavankiin ihastunut kapitalisti, teoksen toinen päähenkilö. Yhteiskuntaluokkien väliset kuilut ovat syviä. Kuinka syviä ne ovat nyt?
Pyry kysyy Päiviltä, pelottaako tätä asua vankilan läheisyydessä. Ei pelota, sillä vartijat asuvat myös vieressä. Sitä paitsi jos joku vanki karkaa, ei hän tietenkään Hermanniin jää lymyilemään. Alue on myös kovassa nosteessa, kuten Vallila ja Kalliokin. Uljas Kalasatamakin rakentuu viereen.
Sörkan vankila, sen kauniit tiiliseinät, henkilökunnan huvilat pitsiverhoineen ja toisella puolella Hämeentietä siintävä kaunis Vallilan alakoulu saavat ajattelemaan vapautta ja vankeutta.
Kirjailijat kulkevat mukanamme eri tavoin, myös Yksinäisen miehen juna Pyryn kantamassa kassissa. Muistan Helvi Hämäläisen (Finlandia-palkittu hänkin) päiväkirjamerkinnöistä erityisesti kohdan, jossa kerrottiin Waltarin käyneen Hämäläisen luona silloin tällöin. Kun ei ollut puhelimia, tämä suuri tulenkantaja vain käveli Töölöstä Vallilaan, etukäteen mitään ilmoittamatta.
Asuiko Hämäläinen juuri Suvannontiellä? Äitini kirjahyllystä löytyisi vastaus, mutta hylly on Lahdessa. Seuraavana päivänä saamme kuulla vastauksen Päivin kaverilta: Helvi-äitini kaima asui juuri kivaa Melt-kahvilaa vastapäätä Suvannontie 17:ssä! Jaa-a, tänne siis Waltarikin käveli, samoin Olavi Paavolainen. Ehkä myös isäni serkku Aarne, jonka itsekin kerran tapasin.
Päätämme kierroksemme sen talon kulmalle, jossa runoilija Viljo Kajava asui. Muistelen myös lähellä asunutta Katri Valaa. Mainitsemme Stadin Arskan, joka runoili näistä kulmista. Halaamme ja iloitsemme, että meillä on niin paljon yhteistä. Matka jatkuu!
”Humiseva tuuli, tule portista sisään,
humahda lävitsemme,
tule kerrankin tänne, tuuli,
tule meihin ja meissä laula.”
Viljo Kajava, Vallilan rapsodia, 1972.
Kulttuuriretkiä 