Vietin aikanaan yhteensä yhdeksän päivää toimittajan ja media-alan moniosaajan Leena Häkkisen kursseilla opetellen äänittämistä ja äänten suunnittelua taiteellisissa projekteissa. Pääsin aivan uuteen maailmaan. Erään kuunteluharjoituksen jälkeen kuulin pitkään kaikki rautiovaunun kirskahdukset, korkojen kopinan ja lintujen tirskunnan kuin elokuvissa: voimistettuina ja erillisinä. Olin ihmeissäni.
Näillä kursseilla improvisoitiin kehon ja äänen avulla sekä suunniteltiin näytelmän ääniä, työstettiin ääniteosta ja äänitettiin kuunnelmaa yhdessä muiden kurssilaisten kanssa. Olin otettu, kun Leena kehui roolisuorituksiani: kuunnelman angstista Kaisla-teiniä ja näytelmäkohtauksen elävältä haudattavaa maalaismiestä. Haaveilenkin nykyään opiskelusta Tukholman klovnikoulussa.
Lapsena olin innoissani, kun kotiimme hankittiin radiosoitin, mikrofoni ja C-kasetteja. Äänittäminen oli kutkuttavaa. Mieleen on jäänyt erityisesti veljeni kanssa toteutettu teos ”Sohvi-tädin ryöstö”.
Ensimmäinen näkemäni näytelmä Lahden kaupunginteatterissa, ammattikoulun juhlasalissa, oli norjalainen satuklassikko ”Kolme iloista rosvoa”. Sohvin ryöstö oli mielestäni kaikkein hauskin kohta näytelmää. Niinpä pyysin veljeäni, lahjakasta piirtäjää, kuvittamaan kohtauksen erillisille papereille. Kohtauksen äänet nauhoitimme kasetille. Audioviusaalista esitystä varten nostimme autoradan pohjan pystyasentoon valkokankaaksi ja kiinnitimme kuvat sinitarroilla kehittelemällemme kankaalle. Enää tarvittiin vain pimeys ja taskulamppu. Esitys rytmittyi äänitteen mukaan, ja taskulampulla osoitimme kuvia tarinan edetessä.
En oikeastaan tiennyt mitään niin jännittävää kuin teatteri – paitsi musiikki ja äänet.
Joitain vuosia sitten olin poikani Pyryn kanssa Pariisissa syyslomamatkalla. Eiffelillä, Louvressa ja lumpeiden äärellä käytyämme Pyryä vaivasi, ettemme minään päivänä onnistuneet pääsemään Notre Dameen sisälle. Kun hän oli 5-vuotias, äitini ja minä nimittäin kävimme Pariisissa emmekä vuoteen lakanneet puhumasta Monet´n puutarhasta, Versailles´n palatsista emmekä tästä ihmeellisestä kirkosta. Viimeisenä aamuna Pyry ja minä vihdoin pääsimme Notre Dameen sisälle ja katolle. Illalla vielä palasimme kirkon läheisyyteen. Istuimme kahvilassa syömässä paniineja.
Yhtäkkiä kuulimme mystistä musiikkia, kuin ääniä keskiajalta. Etsimme musiikin lähteen: kaksi nuorta soitti cupolaa Notre Damen seinustalla. Soittajilla oli puolinaamiot. Ihastelimme soitinten ääntä, joka kuulosti ikiaikaiselta ja rauhoittavalta. Saimme kuulla, että kyseessä on vasta 2000-luvulla kehitelty instrumentti. Myöhemmin tapasin Helsingin keskustassa suomalaisen cupolistin. Ääni sai silloinkin sydämen hypähtämään.
Tällä viikolla olen menossa kuuntelemaan sekä Jemina ja Selina Sillanpään folkmusiikkia että katsomaan fyysisen teatterin esitystä Luurankonainen, jossa on satua ja musiikkia – kannnelta ja cupolaa. Myös naamioita.
Kulttuuriharrastukset houkuttelevatkin jäämään loppuviikoksi keskustaan. Lähden retkelle Kamppiin ja Kaapelille. Ryhdyn vapaa-ajan turistiksi. Muina aikoina teen töitä.
Kuulen cupolan kutsuvan.
Kulttuuriretkiä 