Aivan pienestä asti minusta on ollut jännittävää kurkistella vieraiden ihmisten ikkunoista sisään. Joskus huomion kiinnittää iso kristallikruunu tai hieno designvarjostin. Niistä tulee lämmintä valoa. Toisinaan valo on kylmää, tv:tä katsovien sinistä tai kasveille tarkoitettua violettia.
Myös näkymä isosta kirjahyllystä lämmittää, samoin ihminen, joka työskentelee työpöydän äärellä pienen lampun valossa, valon ala siinä, mikä on tärkeää. Ihmisiä ei voi kuitenkaan tuijottaa pitkään. Nämä ihmiset työn äärellä helpottavat silti sunnuntai-illan hermostuneisuuttani: myös muut ahkeroivat, pyrkivät saamaan jotain valmiiksi, ehkä oivaltamaan jotakin arvokasta.
Mielikuvissani asuntojen ihmiset ovat kunnollisia: he kokkailevat taitavasti aterioita perheelleen, rentoutuvat oikeaoppisesti ja ahkeroivat onnistuen. Itse elän usein keskellä sekamelskaa. Monet ajatukset risteilevät mielessäni, monet kirjat sekoittuvat toisiinsa olohuoneen lattialla työkuukausien aikana.
Lukuvuosia onkin itselleni kertynyt huikea määrä. Niitä on kaikkiaan lähes 50! Ja arvatkaapa mitä: joka ikisenä itsenäisyyspäivänä olen joko lukenut kokeisiin tai tentteihin tahi sitten tutkaillut opiskelijoiden tekstejä.
Lapsena luin joulutodistusta edeltäviin kokeisiin itsenäisyysiltaisin vaatehuoneessa, sillä meillä ei saanut olla sähkövaloja missään huoneessa kello kuuden jälkeen. Joka ikkunalla oli aina kaksi kynttilää, ja niiden tuli näkyä ulospäin – muuten meitä olisi voitu luulla kommunisteiksi!
Mutta kynttilänvalo on minustakin ihana, varsinkin kun ympärillä on pimeää. Myös Senaatintorin laitaa koristavien Engelin talojen kyntteliköt valaisevat kauniisti. Uudet kaupungin valot ovat häikäiseviä, oli niistä mitä mieltä tahansa.
Leena Krohnin novellissa “Lasin kirkkaus” puhutaan lasiseinäisistä torneista, joita on ympäri Helsinkiä. Ne taitavat olla kuvitteellisia ja kuvaavan paikkoja, joihin kertojaminällä ei ole pääsyä. Myös hän katselee sisään ulkoapäin: “Sitä, joka on mennyt sisälle, voi kuka tahansa tarkkailla ulkoa illan pimeydessä.” Vaikka novellissa tarkoitetaankin, että kertoja ei saa yhteyttä tornin ihmiseen, pidän tästä kuvasta. Syyt ihmisten väliseen etäisyyteen aukeavat sille, joka tuntee Krohnin teosten asetelmia.
Pidän myös tästä kuvasta: “Nämä pienet vihreät tornit ovat öisen kaupungin majakoita. Lasinkirkkaalla eristyneisyydellään, läpinäkyvällä yksinäisyydellään ne todistavat yhteyden todellisuutta.”
Novellin kuvasto liittyy Helsingin hienoimpiin ja kalleimpiin seutuihin. Sinne minäkin menen toisinaan katsomaan silkkaa kauneutta. Omassa kaupunginosassani, hiihtäjien ja kuntoilijoiden keskittymässä, katuvalot ovat valjuja eivätkä pihapiirienkään valot, omanikaan, ole aina tyylikkäitä.
Mutta sekä ylevässä että arkisessa, jopa silmiä häikäisevässä, osassa kaupunkia minua kiinnostaa ihminen, joka istuu nojatuolissa, huolehtii arjen askareista tai työskentelee kirjoituspöydän ääressä.
Tunnen heihin yhteyttä: ihailen kotien puurtajia sekä leppoisasti sohvalla makoilevia ja kuvittelen olevani kuin he. Kuvittelen, että minulla on aikaa olla kuin he. Samoin kuvittelen henkisen työn puurtajien onnistuvan, olevan systemaattisia sekä luovia ja jättävän maailmaan merkittäviä jälkiä, jotka pysyvät. Heitä ihailen kaukaa, lasiseinän takaa.
Kulttuuriretkiä 