Se meni runoiltaan

Se meni runoiltaan kuuluisan elokuvaohjaajan omistamaan baariin. Ennen tilaisuuden alkua se jutteli parin runoilijan kanssa ja osti myös kaksi kokoelmaa, kansiltaan vihreän ja purppuranvärisen.

Runoilijan näköiset ihmiset joivat kaljaa, viiniä ja siideriä. Moni tunsi toisensa, mutta oli myös muita yksin runouden ääreen tulleita. Sekin lähti tänne ihan ex tempore.

Istuessaan upottavalla sohvalla se kuunteli äänimaisemaa: aika hillittyä sorinaa, joitain huudahduksia, vähän nauruakin.

Runoilija lausuu omaa tekstiään niin hitaasti, kuin joikua, että kuulija rauhoittuu. On levollista, on hiljaista. Paitsi pelaajat toisessa päässä baaria.

Täällä puhutaan lantusta ja omavaraisuudesta. Se näkee runoillan aikana uutissyötteen Ukrainassa samaan aikaan tapahtuvasta ekokatastrofista. Tuholla ei ole mitään rajoja.

Se ajattelee, että on tutkittava, pitäisikö hänenkin ymmärtää jotain viljelemisestä. Sehän on  kaupunkilainen.

Loppuillasta sitä alkaa väsyttää ja se sulkee silmänsä, valuu siinä upottavassa sohvassa. Yksi aranoloinen esikoisrunoilija yllättää ja alkaa lausua viimeisiä runojaan tosi kovaa. Muut lausujat puhuivat sisäänpäin eivätkä korottaneet ääntään, eivät myöskään vaihdelleet sävelkorkeutta.

On niin monia asuntoja, jotka voisivat olla sen koti. Tähän ajatukseen se aina palaa. Se alkaa ajatella, että on aika yksipuolista jaotella ihmisiä luokkiin eikä ehkä niin mielekästä tutkia, mitä keskiluokkaisia tapoja ihmisillä on. Stereotypian mukaan runoilija on yleensä köyhä mutta sivistynyt. Runoilija asuu ehkä useimmiten pienessä kerrostaloasunnossa. Sekin voisi asua, kunhan luopuisi kirjoistaan.

Äänensä korottanut runoilija on yleisön suosikki, saa parhaat aplodit ja näyttää ujosti onnelliselta. Itse asiassa tämä runoilija istuu loppuillasta samalla upottavalla sohvalla. Runoilijan luokse jonotetaan illan viimeisen lausunnan jälkeen. Teos kertoo lähiöstä ja luonnosta. Se tutustuu tähän kokoelmaan vähän netistä.

On nimittäin niin, että sen äiti oli tehdastyöläinen ja sekä äiti että tämän työkaverit lukivat kirjoja ja keskustelivat niistä. Sen äiti luki vielä lähemmäs 95-vuotiaana sanomalehteä. Äidin kirjahyllyssä oli myös pari runokokoelmaa.

Seuraavana päivänä se aikoo lukea runoja ja muuttua fiilksen mukaan minuksi  tai häneksi.

Kukkaseppelekesä

Hän aikoo aloittaa aamurutiinin: kirjoittaa, mitä mieleen tulvii heti Thyroxinin oton jälkeen. Puoleen tuntiin ei voi syödä, joten nyt kesällä, kun hän ei tee töitä, hän kirjoittaa ennen aamiaista.

Kesä on siis edessä: voikukat hehkuvat aurinkoina, sireenit tuoksuvat, mustarastaat laulavat. Aamulla hän herää ajatukseen, kuluuko kesä hukkaan. Ehtiikö hän lukea tarpeeksi? Koheneeko kunto? Hän lukee aamun Hesarista, jo sängyssä kännykältä, että moni on huonokuntoinen tietämättään.

Sambakarnevaaliompelua vai runoiltaan poljentaa? Koreografien hiontaa vai ankaraa siivousta, sillä koti näyttää – niin miltä oikeastaan? Lattialla lojuu kirjoja, papereita, sukkahousuja, kasseja. Keittiö on siivoton. Ei ainakaan kovin rankkaa järjestelyä vielä tänään.

Moni lasku on maksamatta, ne hän hoitaa kohta. Vielä yksi julkaisu koulun lehteen. Eilen hän kävi työpaikallaan onnistumiskeskustelemassa ja tyhjentämässä pöytäosuutensa.

Aamun Hesari muistuttaa myös, että tutkijat ovat selvästi kiinnostuneita luokkayhteiskunnasta. Keskiluokkaiset tavat yleistyvät luokkanousussa ja luokkalaskussakaan ihmiset eivät luovu niistä helposti. Hän aikoo lukea kirjoituksen loppuun myöhemmin ja miettiä sitten sen herättämiä ajatuksia.

Kukkaseppeleeseen ommellaan käsin pinkillä langalla vaaleanpunaiseen sointuvia kukkia. Sen on tarkoitus näyttää vähän niin kuin pöheiköltä. Illalla hän ei jaksanut enää ommella yhtään, vaikka hihatkin on vielä kuromatta. Hän muistelee tuntemiaan äitejä, jotka ovat ommelleet lastensa esiintymisasuihin tuhansia paljetteja. Hän ei ole sellainen äiti, ei.

Elämän koreus. Yhtäkkiä hänelle tulee mieleen tämä metafora, sillä kielikuva se kaiketi on. Oikea elämähän ei useinkaan ole koreaa, juhlavaa eikä edes muodosta mitään kokonaisuutta. ”Kiinni riipun elämässä”, sanoo puhuja alkajaisiksi tässä elämän kauneutta ja kirkkautta kuvaavassa Leinon runossa. ”Näin juuri!”

Hän tosiaan aikoo riippua kiinni elämässä itkien, tanssien ja kirjoittaen. Tulkoon tästä kesästä kukkaseppeleinen!