Olen lapsi. Yritän saada junan kiinni ja pysyä bussin vauhdissa. Olen kilpailuhenkinen aikuinen, ja ohitan jo toista kertaa saman edellä polkevan urheilullisen pyöräilijän.
Olen oma itseni ja aistin maisemaa: lehtien vihreää ja oranssia, ruohojen tasaista tekstuuria, kovaa tuulta vasten kasvoja. Sade muuttaa kaiken sumeammaksi. On keskityttävä ajoon, omiin lihaksiin, suoristettava selkää, tarkennettava katsetta.
Olen yksin. Mitä pidemmälle syksy edistyy, sitä enemmän saan polkea rauhassa. Autot ovat potentiaalinen uhka: on oltava varuillaan.
Joskus unohdan, missä olen, sillä ajattelen muuta: tulevia oppitunteja, vaikeita tunteita, kotihuolia, edellisen päivän konserttia, elämänkaarta, yksinäistä äitiä. Ajattelen myös omaa ikääni: Mitä vielä ehdin? Valuuko elämäni ohi korjailemalla muiden sanoja, muotoja ja lauseita? Kaikissa ammateissa on omat rutiininsa.
Painan Pohjoisbaanaa. Urbaani betonin harmaus saa ajattelemaan monumentaalista painoa ja pysyvyyttä. Mietin, etten osaisi mitenkään purkaa TV-tornia. Pitääkö se purkaa?
Kerran soitonopettajani kertoi ihailevansa kävelyllään Lahden betonista isoa hyppyrimäkeä. Hän antoi minulle ajatuksen betonin vaikuttavuudesta.
Niinpä: nämä tornit ja kiviset talot pysyvät täällä kauan jälkeeni.
Olin kerran murtaa niskani Pasilassa. On varottava erivärisiä ja -ikäisiä jalankulkijoita, kiireisiä, ajatuksissaan ajelehtivia, kännykkäänsä takertuneita. Taival on kapea, harmaa ja hetkeen maadoittava. Pyöräilyhän on vaarallista, moni kuolee polkiessaan. Seitsemän kilometriä kotoa, mittari näyttää.
Vaasankadulla on aina säpinää. Ei niin varhaista aamua, etteivät värivaloin koristellut ovet kutsuisi miehiä sisään. Millaisia miehiä? Niitäkö, joita poliisit vievät välillä pois? Rikollisia, epätoivoisia vai ihan tavallisia? Ehkä thaimaalaisessa hieronnassa käy myös muita sukupuolia.
Tiettyyn aikaan päivästä joskus jopa Flemarilta alkava leipäjono ulottuu oikeastaan koko korttelin ympäri: en katso jonon ihmisiä kovin tarkkaan. Ylipäätään on armollista, jos ei tarvitse näillä kulmilla katsoa ihmisiä silmiin. Mutta vanhat tiilitalot luovat tähän lohduttomaankin kulmaukseen viehättävyyttä.
Enää jyrkkä mäki ylös, olen perillä.
Kotimatkalla väsyttää, mielessä siintää jo seuraava päivä. Polkiessa ei tarvitse vielä suunnitella sitä niin tarkasti. Skannaan myös menneen päivän ongelmia: kadun ärhäkkää mielipidettäni ja selvitän jotain epämääräistä häiritsevää tunnetta. Mistä se tuli? Selvitän sitä, ajattelen läpi ja puhallan sen mielestäni, jos se on mahdollista.
Joudun pysähtymään Metsälän liikennevaloissa pitkään, oikeastaan aina käy niin. Silloin katson taivasta, joka näkyy edessä joka kerta erivärisenä. Olen tavallaan mäen laella – on sellainen kotimatkan meditaatiohetki. Muutenkin paluumatkan pohjoisin taival ilahduttaa valollaan, talviaikaan pihojen tuikuilla.
Syksyllä tulin kotiin monesti juuri ennen pimeää. Yhtenä iltana keltaiset lehdet hohtivat kultaisina joulunsinistä taivasta vasten. Kotipihan taivas on usein kaunis. Huokailen ja huokaisen – hetkeksi.
Kulttuuriretkiä 