Synnyin pieneen kotiin Hennalaan. Minulla oli äiti, isä ja isoveli. Kolmen vuoden ikäisenä minusta tuli isosisko. Pikkuveljen syntymän jälkeen muutimme Mukkulaan, kartanon, golfkentän ja kirjailijakokousten kaupunginosaan. Kävin isoa ja modernia ala-astetta, jossa meillä oli käsityöaskartelua. Tämä oli uuden peruskoulun ilmiö kuten musiikkiliikunta.
Paras askarrukseni oli käsinukke ”Opettaja”. Meidän opettaja Mirja Lankinen oli kehittäjä, ihana äiti, joka vuosien kuluttua rämpi läpi metsiköiden löytääkseen ylioppilasjuhliini Patomäkeen. Välillä asuimme Riihelässä, asuntomessujen kaupunginosassa.
Isäni ja pappani syntyivät Lahdessa, Lahes, kuten lahtelaiset päijäthämäläisittäin sanovat. Äitini on Karjalasta, Laatokan rannalta. Tämä on tyypillistä synnyinkaupungissani: siellä asuu paljon siirtokarjalaisia ja näiden jälkeläisiä. Lahteen tuli sodan jälkeen sankoin joukoin viipurilaisia kauppiaita ja muita yrittäjiä. Tähän päijäthämäläiseen kaupunkiin siirrettiin myös Viipurin musiikkiopisto, josta tuli monille, itsellenikin, tärkeä opinahjo.
Lahteen ja samalla koko Suomeen perustettiin vuonna 1966 myös musiikkiluokkatoiminta. Satuin vierailemaan syksyllä äitini luona juuri Lahden musiikkiluokkien 50-vuotisjuhlallisuuksien aikoihin. Niinpä päätin noin vain polkaista Sibelius-talolle kuulemaan sekä musiikin kasvatuksellisesta merkityksestä kertovaa juhlaluentoa että päätapahtumaa, suurta viihdekonserttia.
Ennen luentoa tapasin armaan luokkatoverini Terhin, nyttemmin musiikkiluokkien opettajan, sekä ihanan kuoronjohtajan Paavo Kiisken, koko suomalaisen musiikkiluokkatoiminnan sielun. Olin liikuttunut. Olin myös huojentunut: lahtelaiset lapset laulavat ja soittavat edelleen koskettavasti.
Minä ja musiikkiluokilla opiskelevat kaverini olimme onnekkaita, sillä elämämme täyttyi musiikista. Ala-asteella meillä oli musiikkia viisi tuntia viikossa. Lisäksi oli kuoroharjoituksia ja paljon esiintymisiä, jopa ulkomaanmatkoja edustuskuoron kanssa. Suurin ponnistus oli kolmiviikkoinen Amerikan-matka vuonna 1982. Useat meistä kävivät myös musiikkiopistoa. Läksyt hoidettiin usein harrastusten välissä, vaikkapa koulun käytävillä.
Kun tulin Helsinkiin, tuntui siltä, ettei ollut mitenkään hienoa olla juuri ”Lahest”. Helsinkiläiset varsinkaan eivät tästä murteellisesta muodosta edes saaneet selvää: ”Ai mistä?” Siksi aloinkin vastata kirjakielisesti: ”Lahdesta”.
Sittemmin olen tutustunut Helsingissä myös uusiin lahtelaisiin. Työyhteisööni kuuluvat heimosisarukseni ovat erikoisia: nämä lähtevät ensimmäisinä mukaan rientoihin ja istuvat juhlissa viimeiseen minuuttiin saakka. Lahtelaisuus tuntuu olevan jonkinlainen lapsellinen ja utelias mielentila, ei niinkään ylpeyttä Eliel Saarisen suunnittelemasta kaupungintalosta, Salpausselän harjuista tai viihtyisäksi stailatusta ”Rannasta”. Itse muistan kyllä mainita usein Kaija ja Heikki Sirénin suunnitteleman konserttitalon, jonka salin tuttu akustiikka on erinomainen.
Vanhemmiten olen tajunnut, millaisen elämää kannattelevan voiman olen saanut viettäessäni suuren osan lapsuudestani musiikkiluokkien ja musiikkiopiston luokissa ja käytävillä. En osaa kuvitella, millaiseksi elämäni olisi muodostunut ilman kuoroharjoituksia, soittotunteja ja teoriaopintoja. llman jännittäviä ja hikisiä esiintymisiä konserteissa, taidetapahtumissa ja virallisissa juhlissa. Myös Helsingissä: Finlandia-talossa ja Temppeliaukion kirkossa. En edes muista, missä kaikkialla olen laulanut tai soittanut.
Lämpimiä ajatuksia leijailee vanhemmilleni, jotka ohjasivat minut musiikin pariin, ja niille ihanille ja viisaille opettajille, jotka uskoivat musiikin voimaan ja jaksoivat kasvattaa sekä rakastaa meitä päivästä toiseen.
Ajattelen, että jokainen musiikkiluokkalainen saa arvokkaan pääoman, joka antaa taitoa ja ymmärrystä myös muissa tehtävissä ja kaikessa elämässä – ei pelkästään musiikkialalla.
Ajattelen kaiken musiikkiin – soittamiseen ja laulamiseen sekä musiikin kuunteluun ja siihen perehtymiseen – käyttämäni ajan sisäiseksi voimaksi, tieto- ja taitovarannoksi, joka saattaa tulla esiin yllättävissäkin yhteyksissä, ehkä joskus tiedostamattakin.
Kuulemassani Kaarina Marjasen juhlaluennossa puhuttiin musiikkiin liittyvästä kielentämättömästä tiedosta. Tällainen tietoisuus antaa rohkeutta: Osaan tanssia cha-cha-chata tai sambaa rytmissä, osaan soittaa Bachin soolosellosarjan kitaralla, kun oikein harjoittelen, uskallan laulaa vaikka ventovieraan kanssa Bob Dylania ja kokeilla siihen toista ääntä. Uskallan myös puhua suuni puhtaaksi, jos katson sen tarpeelliseksi. Uskallan, vaikka jänittäisikin, esiintyä – ja mokata.
Löysin Elävästä arkistosta mielenkiintoisen ohjelman, jossa Paavo Kiiski, nyttemmin musiikkineuvos, puhuu viisaita jo vuonna 1972. Kiiski mainitsee haastattelussa musiikin sosiaalisesta, terapeuttisesta, humaanista ja esteettisestä merkityksestä. Paavolle oli jo tuolloin itsestään selvää, että musiikki auttaa myös muussa oppimisessa. Kun kuuntelin tämän viisaan ja terävän kasvattajan puhetta, tunsin suurta kiitollisuutta siitä, että olen saanut kasvaa näin viisaiden ja modernien ajatusten kannattelemana.
http://yle.fi/aihe/artikkeli/2014/02/07/musiikkia-pidettiin-1970-luvun-peruskoulussa-hanttiaineena
Kulttuuriretkiä 