runous – Kulttuuriretkiä

Kävin viime vuonna Taija Tuomisen luovan kirjoittamisen kurssin ja aloin kirjoittaa enemmän. Huomasin, että runoja ilmaantuu, kun on kirjoittava mieli. Nyt niitä taitaa olla kymmeniä. Tänä vuonna olen Taijan kurssilla ”Käsikirjoituksesta romaaniksi”, mutta minulla ei ole aikomusta kirjoittaa romaania.

Päätin julkaista muutaman runon täällä blogissani. Ihan vain sen takia, että ne olisivat nyt jossain. Yritän voittaa kirjoittamishäpeääni ja altistan itseni näin.

Kokoelmani työnimi on Vaihtelevaa häiriöisyyttä, ja siinä on eri osia, joilla on myös nimi. Yhden osan nimi on sama kuin kokoelmankin. Kirjoitan runoja lisää, sillä se tuntuu nyt omimmalta.

LEIKITÄÄNKÖ?-osan runot saavat kummuta vapaasti vähän lapsellisesta mielestäni. Näissä pyrin kuvaamaan elämän kevyitä sävyjä. Tajusin taannoin, ettei elämää tarvitse ottaa niin vakavasti, sillä yksittäisen ihmisen elämä on lyhyt eikä välttämättä niin merkityksellinen, ei ainakaan omani.

Viime kesä oli ehkä raskain ikinä. Se oli ensimmäinen kesä ilman äitiä, tapahtui myös muuta ikävää. Kesän kohokohta oli kieli- ja kulttuurimatka Tarttoon. Olin kuin teini-ikäinen musiikkileiriläinen joskus Savonlinnassa. Olin vapaa oman arkeni murheista: opin uutta ja tutustuin uusiin ihmisiin, ihaniin. Kesä oli oikeastaan sekä raskas että kaunis. Tänä aikana syntyivät runot TARTOSSA JA SOHVAN POHJALLA.

AJAN ILMOILLA -osassa pyrin käsittelemään myös yhteiskunnallisia aiheita. Näitä haluaisin kirjoittaa taas lisää, kun saan uutta ajateltavaa, kun koulutyö ei häiritse pohdintoja.

VAIHTELEVAA HÄIRIÖISYYTTÄ -runot taitavat kaikki olla jo muutaman vuoden takaa. Olin silloin melko masentunut ja ajoittain todella ahdistunut. Tajusin tuona aikana, että jo lapsesta asti olin kärsinyt yleistyneestä ahdistuneisuushäiriöstä. En saanut silloin apua, mutta vihdoin yli 50-vuotiaana pääsin KELAn tukemaan terapiaan, jossa kävin lähes neljä vuotta. Siitä oli suuri apu, vaikka ahdistus pysyykin elämässäni varmaan loppuun saakka.

LEIKITÄÄNKÖ?

Leikitäänkö että
elämässä on jokin järki
että kun on riittävän viisas
ei tarvitsisi höperöityä tai kuolla pois
jäädä eläkkeelle kun osaa ammatin
ei luopua elämästä kun sielu kaipaa vielä sen
moninaisuutta – värejä
malvaa, okraa ja turkoosia
ainakin
sen mosaiikkikuvioita, kosketuksia
säkenöintiä
Shh! Kaikki piiloihin!

TARTOSSA JA SOHVAN POHJALLA

Sumus, udus
vihmoo huolen
pisarat, rakeet
piiskaa päin
sydäntä

Kohmees, härmäs
keskellä kesää
herää lapseni uuteen
aamuun helmeilevän
kasteen

mesipuu, omenapuu
kirsikkasuu luumua täynnä
mesipuu poole
mehiläispesään
lentää se kotiin

käännyn Mirkka Rekolan puoleen
rajatilaan, yksinäisyyteen

AJAN ILMOILLA

Luen Viidingiä
virolaisen nykyrunouden
kirkasta tähteä
ja tuumaan
millaista olisi
haukkua kaikki
rahaa ajattelevat
ja sen perässä juoksevat
Chanel- ja juhlamaljaihmiset
roskäväeksi
– ja sitten kohdata heidät

VAIHTELEVAA HÄIRIÖISYYTTÄ

vielä ei ole
kevään heleää
ei niin värikästä
paitsi taivas
pimeä tulee hitaasti

Voisinko nähdä kaiken toisin?
Olisiko kaikki hyvin?
Olenko vain pahentanut ongelmia, omia ja muiden?
Miksi ahdistus kuin musta olio tulee aina uudestaan, säikyttämään, pitämään otteessaan?
Luonko itse peikkoja, maalaan niitä oikein?

Voisinko nähdä kaiken toisin?

Voinko vain päättää, että nyt kaikki muuttuu? (Enkö?)
Se, minkä päätän jättää
huomiotta,
toisten sanojen sivallukset,
omat epäonnistumiset,
väsymyksen, välinpitämättömyydenkin,
se, mikä on jäänyt tekemättä,
tulee aamun pimeydessä ja salpaa
hengityksen
varoittamatta.

Menee taas tunteja
ja tunteja että
olen jaloillani, joilla
tanssia.

Voisinko nähdä kaiken toisin?
Onko kyse näkemisestä?

Se meni runoiltaan kuuluisan elokuvaohjaajan omistamaan baariin. Ennen tilaisuuden alkua se jutteli parin runoilijan kanssa ja osti myös kaksi kokoelmaa, kansiltaan vihreän ja purppuranvärisen.

Runoilijan näköiset ihmiset joivat kaljaa, viiniä ja siideriä. Moni tunsi toisensa, mutta oli myös muita yksin runouden ääreen tulleita. Sekin lähti tänne ihan ex tempore.

Istuessaan upottavalla sohvalla se kuunteli äänimaisemaa: aika hillittyä sorinaa, joitain huudahduksia, vähän nauruakin.

Runoilija lausuu omaa tekstiään niin hitaasti, kuin joikua, että kuulija rauhoittuu. On levollista, on hiljaista. Paitsi pelaajat toisessa päässä baaria.

Täällä puhutaan lantusta ja omavaraisuudesta. Se näkee runoillan aikana uutissyötteen Ukrainassa samaan aikaan tapahtuvasta ekokatastrofista. Tuholla ei ole mitään rajoja.

Se ajattelee, että on tutkittava, pitäisikö hänenkin ymmärtää jotain viljelemisestä. Sehän on kaupunkilainen.

Loppuillasta sitä alkaa väsyttää ja se sulkee silmänsä, valuu siinä upottavassa sohvassa. Yksi aranoloinen esikoisrunoilija yllättää ja alkaa lausua viimeisiä runojaan tosi kovaa. Muut lausujat puhuivat sisäänpäin eivätkä korottaneet ääntään, eivät myöskään vaihdelleet sävelkorkeutta.

On niin monia asuntoja, jotka voisivat olla sen koti. Tähän ajatukseen se aina palaa. Se alkaa ajatella, että on aika yksipuolista jaotella ihmisiä luokkiin eikä ehkä niin mielekästä tutkia, mitä keskiluokkaisia tapoja ihmisillä on. Stereotypian mukaan runoilija on yleensä köyhä mutta sivistynyt. Runoilija asuu ehkä useimmiten pienessä kerrostaloasunnossa. Sekin voisi asua, kunhan luopuisi kirjoistaan.

Äänensä korottanut runoilija on yleisön suosikki, saa parhaat aplodit ja näyttää ujosti onnelliselta. Itse asiassa tämä runoilija istuu loppuillasta samalla upottavalla sohvalla. Runoilijan luokse jonotetaan illan viimeisen lausunnan jälkeen. Teos kertoo lähiöstä ja luonnosta. Se tutustuu tähän kokoelmaan vähän netistä.

On nimittäin niin, että sen äiti oli tehdastyöläinen ja sekä äiti että tämän työkaverit lukivat kirjoja ja keskustelivat niistä. Sen äiti luki vielä lähemmäs 95-vuotiaana sanomalehteä. Äidin kirjahyllyssä oli myös pari runokokoelmaa.

Seuraavana päivänä se aikoo lukea runoja ja muuttua fiilksen mukaan minuksi tai häneksi.

Avainsana: runous

Julkaisenpa runoja nyt!

Se meni runoiltaan