Halu kirjoittaa, ilo kirjoittaa. Mistä sitten kirjoittaa? Omista havainnoista ja kokemuksista? Muiden tekstien innoittamana? Faktaa vai fiktiota?
Kertomakirjallisuus on taiteen lajina toisinaan hämmentävää. Kuvataiteilija vain enää harvoin pyrkii jäljittelemään todellisuutta sellaisena kuin se on. Musiikki on abstraktia. Nykyteatterissa ja esitystaiteessa myös abstrahoidaan todellisuutta: tiivistetään ja liioitellaan. Runoudessakin etäännytys on usein sekä tavoite että keskeinen keino.
Tällä hetkellä yksi proosan trendi on autofiktio, joka kiinnostaa lukijoita mutta aiheuttaa myös arvostelua. Julkisuuden henkilöt ovat alkaneet kirjoittaa omasta elämästään romaaneja, ja kun kirjat myyvät, kustantajatkin hyötyvät. Mutta myös ammattikirjailijat saattavat kirjoittaa isosti tai pienemmin autofiktiota.
Todellisuuden ja fiktion suhde on aina ollut häilyväinen: autofiktiivisiäkin piirteitä on kirjallisuudessa esiintynyt kautta aikojen. Voi olla myös niin, että kun alkaa kirjoittaa, tekstistä tulee aina vähän fiktiivistä. Ajattelu ja kuvittelu limittyvät.
Taannoin havahduin siihen, että omat ajatukseni vaikeista aiheista kääntyivät vähän yllättäen runomuotoisiksi, kun aloin merkitä niitä muistiin. Samalla ne kiteyttivät todellisuutta ja loivat sanoihin verhoa, jonka sävyn saatoin määrätä. Voin kuvitella jonkin tilanteen uudelleen, kuten laulannan keskoskaapin läpi lapselleni, jonka menetin. Menetys on traaginen, mutta sanoilla luon omaa dramatiikkaa. Kun kaikki tapahtui, olin niin järkyttynyt (vai olinko vain turta?), etten edes tiedä, miten sitä voisi kuvata, ainakaan kymmenien vuosien päästä. Tapahtunut muuttuu sanojen avulla tiivistykseksi, joka ei vastaa todellisuutta, ei ainakaan kaikilta osin.
Magdaleena on pikkuinen
ja niin on Pietarikin,
tähtisilmä, ihmeellisen
täydellinen mutta oikeastaan
liian pieni.
Magdaleenalla on kuutonen laulussa
mutta äiti laulaa kauniisti
(voisi jopa sanoa, että nuotilleen)
keskoskaapin läpi ja silittää
Pietarin hiuksia
– –
Kehystin kokemukseni oman lapsuuteni lempilaululla, jota ehdin laulaa menettämälleni lapselle. Tekstissäni kuultaa myös Kirsi Kunnaksen Haitula-runo, joka kuvaa kaikkinaista pienuutta. Tätä yhtä elämäni surullisinta tilannetta lähdin pehmentämään lapsille osoitetuilla teksteillä, mutta ne liittyvät todelliseen tilanteeseen, jossa Pietari vielä elää. Myöhemmin lyhyet kolme päivää kiteytyvät yhdeksi kokemukseksi, josta karsiutuu monia tapahtumia pois.
Entä sitten kun oikea kirjailija, taiteilija, alkaa julkaista romaaneja, joissa on omaelämäkerrallisia henkilöitä ja tapahtumia?
Normaaliaikoina olen (vai olin?) intohimoinen teatterissa kävijä. Kerran sain vinkin entiseltä opiskelijaltani, että nyt on Teatterikorkeakoulussa kiinnostava esitys, jonka hän on lavastanut. Varasimme oitis liput Saara Turusen kirjoittamaan sekä ohjaamaan näytelmään Puputyttö. Kokemus oli maaginen ja kokonaisvaltainen. Pian näytelmää esitettiin Kaupunginteatterissa ja sen jälkeen eri maissa aina Etelä-Amerikkaa myöten.
Näin opiskelijoiden kanssa myös Turusen näytelmät Broken Heart Story ja Tavallisuuden aave, myöhemmin Medusan huoneenkin. Hienoja näytelmiä, jotka eivät herätä keskustelua autofiktiivisyydestä, sillä ne ovat niin abstrakteja, etäännytettyjä. Medusan huoneessa myös puhutaan hyvin vähän: pääpaino on fyysisessä teatterissa, liikkeessä, visualisoinnissa sekä musiikissa.
Saara Turusen toisen romaanin Sivuhenkilö ironinen kerronta sai minut hykertelemään naurusta mutta toisaalta eläytymään sellaisen ihmisen elämään, joka elää irrallaan muista. Minäkertoja, jolla ei ole nimeä, vaikuttaa kaikissa kolmessa proosateoksessa, myös Turusen uusimmassa, samankaltaiselta kuin kirjailija itse. Sivuhenkilön kertoja voittaa Saara Turusen lailla kirjallisuuspalkinnon mutta saa sitä ennen valtalehden kriitikolta – ainakin omasta mielestään – huonot arvostelut.
Olin tarttunut kirjaan osin jonkinlaisen mediakohun vuoksi: millä tavalla Turunen käsittelee saamaansa huonoa kritiikkiä? Kriitikon valta on kiinnostanut minua jo nuoruudesta saakka, jolloin heikinheimot saattoivat pilata koko taiteilijan uran. Olin siis valmiiksi asettautunut puolustamaan taiteilijaa kriitikon hampailta. Mutta miksi autofiktiota, kun Turunen kirjoittaa niin yleispätevää draamaa? Ajatus häiritsi.
Huomasin, että Turusen kahdesta ensimmäisestä romaanista oli Matleena Luukkonen tehnyt viime vuonna gradun, jolla on pitkä nimi: ”Tämähän on proosaa, siis fiktiivistä kirjallisuutta, yritän sanoa, mutta jostakin syystä ihmiset nauravat.” –Saara Turusen romaanit Rakkaudenhirviö ja Sivuhenkilö autofiktiona.
Luukkonen selvittää gradussaan hienosti, miten todellisuutta voidaan muuttaa kuvitelluksi ja millä tavalla Sivuhenkilö on kuitenkin fiktiota. Tätä aihetta käsittelee myös Sivuhenkilön kertojaminä. Suurin ongelma ei lienekään itse teoksessa, jossa teemoja ovat ainakin valistuneelle lukijalle taiteilijuus, ulkopuolisuus, yksinäisyys sekä juuri todellisen elämän kuvittelu. Ongelma on toisinaan vastaanotossa, myös siinä, millä tavalla media teoksesta kirjoittaa sekä miten tätä arvioidaan.
Ongelma liittyy myös sukupuoleen. Yleisesti ajatellaan, että juuri naiset kirjoittavat vain omasta elämästään ja ettei se miesten mielestä ole kovin kiinnostavaa. Viime vuosikymmenet on taiteentutkimuksessa nostettu esiin naisia, jotka ovat maalanneet, kirjoittaneet ja säveltäneet siinä missä aikalaismiehetkin mutta jotka ovat jääneet miesten varjoon, jopa unohdettu kokonaan.
Tätä teemaa käsittelee myös Sivuhenkilö, mutta vielä keskittyneemmin sitä tarkastelee Turusen näytelmä Medusan huone. Itsestänikin on outoa (ja masentavaa), miten hyväksymme usein itsestään selvästi miehisen kaanonin, kun puhumme esimerkiksi klassisesta kirjallisuudesta. Luukkonen nostaa gradussaan esiin kysymyksen, olisiko autofiktiostaan tunnetta Klaus Knausgård niin suosittu, jos hän olisi ollut nainen.
Mutta kun nainen kirjoittaa taiteilijuudesta, perheettömyydestä ja avuttomuudesta, niin se saatetaan tulkita ehkä juuri miehisin silmin itsekeskeiseksi jaaritteluksi. Suuri yleisö myös lukee helposti (ehkä mitä tahansa) kaunokirjallisuutta omaelämäkerran tapaan, varsinkin jos päähenkilö muistuttaa kirjailijaa itseään.
Ihmisiä kiinnostavat toisten ihmisten tarinat ja kokemukset, moni etsii samaistumispintaa. Tarinaa ja juonta enemmän itselleni tärkeitä ovat kuitenkin ajatukset ja tunteet, joita teos välittää. Siksi niin usein menen teatteriin, konserttiin, kuuntelen laulun sanoja, luen esseitä ja runoja. Ajattelen silti, että kertomakirjallisuudella, myös autofiktiolla, on tärkeä tehtävä.
Jos ajattelen tarkasti, huomaan, että kaikki, mitä kirjoitan, on jossain määrin totta – ja fiktiota. Toisaalta sitten lukijana kiehtoo, että kuvitteelliset tapahtumat ja tuntemukset (eiväthän ne suoraan ole sanoja) ovat jollain tasolla totta, varsinkin jos ne ovat tunnistettavia tai samastuttavia.
Lukiessani romaania tai novellia minua ilahduttavat maininnat vuodenajoista. Voisin kirjoittaa näin: ”Huhtikuun valaistessa aamumaisemaani muistin äkkiä, millaista on olla toiveikas.” Myös Sivuhenkilössä kertoja kuljettaa lukijaa läpi vaihtuvien vuodenaikojen. Tähän perustuu koko romaanin rakenne. Jännite purkautuu viimeisessä luvussa Talvi, jossa kriitikko soittaa yllättäen kertojaminälle: ”Eräänä koleana iltana puhelimeni soi.” Minähenkilö saa kuulla voittaneensa merkittävän kirjallisuuspalkinnon.
Vuodenkierto rytmittää elämäämme, ja tietyt tapahtumat toistuvat ehkä jopa hyvin samantapaisina vuodenaikojen mukaan. Harvoin kuitenkaan todellisen elämän merkityksellinen, jopa dramaattinen, tapahtumainkulku rytmittyy vaihtuvien kuukausien tahtiin.
Kirjoittaessa luomme juonia, yllätyksiä, järjestelemme tapahtunutta. Kun ihminen puhuu tai kirjoittaa, hän kuvittelee, siis tarinallistaa todellisuutta. – Lopulta kaikki on ehkä fiktiota.
Kulttuuriretkiä 