Kun olin lapsi, vierailimme Helsingissä joskus enojen mutta useimmiten tätini luona, joka asui Punavuoressa Merimiehenkadulla, lähellä Viiskulmaa. Näihin kortteleihin palaan edelleen uudelleen. Kun ajoimme vanhoilla Taunuksilla Helsingissä, olisin halunnut pysähtyä ihailemaan Kruununhaan rantabulevardin taloja, Tähtitorninmäkeä ja merta. Isääni jännitti ajaa Helsingissä, ja hurautimme aina suorinta tietä, pysähtymättä, Lahdesta Merimiehenkadulle. 16-vuotiaana tein vihdoin oman matkani Helsinkiin ihan yksin, ihmetellen ja pysähtyen.
Tätini luona oli jännittävää. Tämä sukulaisperhe tuntui maailmaa nähneeltä. Puheessa vilisi sellaisia sanoja kuin ”mutsi” ja ”tsiigata”. Nukuin alkovissa ja kuuntelin uneen saakka aikuisten keskustelua. Hartwallin Jaffa oli maukkaampaa kuin Mallasjuoman, ja vihreät röpelöiset lasit hienot. Tädillä oli aina jotain Marimekkoa: päällään, pöydällä tai ikkunoissa.
Kun silitän tädin ”Soittokunta”-kankaasta ompelemaa pöytäliinaa, ihailen suoria saumoja. Tällöin muistan myös äärimmäisen huolellista äitiäni sekä karjalaista mummoani, jota en koskaan ehtinyt nähdä. Muistan sukuni naisia, jotka kaikki menettivät ensimmäisen lapsensa, äitini 19-vuotiaan kehitysvammaisen poikansa, me muut vastasyntyneen vauvan.
Parina kesänä tätini piti kioskia Esplanadilla. Kun kuljen kioskin ohi, näen kioskin sisältä: karkkia, jäätelöä ja vilkasta puhetta, myös tädin hauskaa naurua. Serkkuni kaverit herjasivat kuulemma tätini vuokraamaa kioskia vanhanaikaiseksi, mutta serkku puolustautui sillä, ettei kaikkien kioskeissa sentään ollut vinttiä
Kun saavuin 80-luvun puolivälissä Helsinkiin opiskelemaan, en olisi halunnut muuta kuin kävellä ja opetella katujen nimiä. Fredrikinkadusta tuli tutuin, siksikin, että kävin ensimmäisenä syksynä vielä soittotunneilla konservatoriossa. Digeliuksesta tuli säännöllisten vierailujen kohde. Ujosti yritin löytää mieleistä musiikkia. Myöhemmin rohkaistuin juttelemaan Emun kanssa. Kannoin kotiin Piazzolaa, jazzia ja kokeellista musiikkia, myöhemmin kaiken maailman musiikkia. Kun puolisoni saapui kotiin kuunnellessani uutta musiikkia, hän saattoi kysyä: ”Mitä tämä nyt on?” Myöhemmin hän tottui.
En väsy ihastelemaan kotikaupunkiani: sen jugendtaloja ja merta. Yksi reiteistäni kulkee Korkeavuorenkatua pitkin, jonka varrella on tärkeitä kiinnekohtia: Richardinkadun kirjasto, ensimmäinen työpaikkani Helsingissä, Wivi Lönnin suunnittelema palolaitos, Designmuseo sekä Café Succès ja isot korvapuustit. Rannalla katselen palaa merta: se on pieni aukko isoon maailmaan. Rannalla näkee myös taivaan kokonaisempana. Se on paikka, jonne nuorena pakenin selvittämään sekavaa mieltäni. Sinne kuvittelen myös Hectorin laulamaan: ”Tuulisina öinä, kun en saa unta / menen usein rantoja mittaamaan.”
Kulttuuriretkiä 