Olin elämäni ensimmäistä kertaa kielikurssilla ulkomailla: oppimassa viron kieltä Tartossa Tuglas-seuran kurssilla. Aloitin alkeista, vaikka joskus 1980-luvulla olin kahden opintoviikon verran opetellut viron kielioppia ja vironkielisten novellien kääntämistä edesmenneen Toivo Kuldsepin kursseilla.
Kielimatkallamme tutustuimme myös Viron ja erityisesti Tarton kulttuuriin. Me kurssilaiset pääsimmekin perjantaina 30.6. apulaiskaupunginjohtaja Lemmit Kaplinskin vastaanotolle kuulemaan Tarton koulutus- ja sivistyspolitiikasta. Itseäni kiinnosti erityisesti esiin noussut kielikysymys.
Olin yllättynyt, kuinka avoimesti Kaplinski puhui Tarton kahdesta kielivähemmistöstä: sotaa paenneista ukrainalaisista ja jo vanhastaan Etelä-Virossa asuneista venäläisistä. Molempien vähemmistöjen lasten ja nuorten halutaan oppivan viron kieltä siten, että heillä on mahdollisuuus tulla toimeen yhteiskunnassa ja päästä eteenpäin elämässä.
Ukrainalaisten lasten viron kielen taitoa Kaplinski piti tärkeänä, sillä minne esimerkiksi Mariupolista paenneet palaisivat, kun koko kaupunki on tuhottu. Suuri osa ukrainalaisista jää Viroon pitkäksi aikaa, ehkä koko elämäksi.
Jo ennen Venäjän hyökkäystä tehtiin päätös, että venäjänkieliset koulut yhdistetään vironkielisiin eli toisin sanoen venäläiset koulut lakkautetaan. Tällä hetkellä venäjänkielisissä peruskouluissa opetetaan viroa noin pari tuntia viikossa. Kaplinski totesikin, että me suomenkieliset kielikurssilaiset osaamme paremmin viroa kuin monet venäjänkieliset. Tämän saattoi huomata esimerkiksi Rimi-ruokakaupassa, jossa parikymppinen kassanhoitaja ei puhunut viroa eikä englantia, ainoastaan venäjää.
Tartossa venäjänkielisiä on 15 prosenttia ja venäjänkielisissä kouluissa opiskelee 10 prosenttia lapsista ja nuorista. “Yksi kolmasosa venäjänkielisistä perheistä on siis jo pannut lapsensa vironkieliseen kouluun”, Kaplinski huomautti. Tartossa on kaksi venäjänkielistä koulua, ja tarkoitus on siis vähitellen, päiväkodeista lähtien, muuttaa nämä koulut vironkielisiksi.
Yritin kysellä virolaisilta opettajilta, onko sitten jatkossa venäjän kielen opetusta muun lukujärjestyksen ulkopuolella, kuten muillakin, joiden äidinkieli on jokin muu kuin viro. Pohdin myös, minkä verran venäjän opetusta olisi viikossa. Sitä ei kai tällä hetkellä tiedä kukaan.
Tartossa ja koko Virossa siis venäjänkielisiä ihmisiä pyritään saamaan paremmin osaksi yhteiskuntaa. Jo nyt venäjänkielisissäkin lukioissa suurin osa opetuksesta on vironkielistä, joten vain niillä, joilla on riittävän hyvä viron kielen taito, on mahdollisuus päästä lukion kautta korkeakouluopintoihin. Perheitä pyritään vakuuttamaan viron kielen hyödyllisyydestä juuri vetoamalla lasten opiskelumahdollisuuksiin.
Tarton kummassakin venäjänkielisessä koulussa käytetään kielikylpymetodia. Näistä Annelinna Gymnasium (luokat 1–12) on ehkä Viron tunnetuin viro-venäjäkielikylpykoulu. Tätä taustaa vasten uudistus ei Tartossa ole niin radikaali, sillä molemmissa kouluissa on opetuksesta vähintään 60 % viroksi. Lukuaineita, kuten matematiikkaa, on kuitenkin vanhastaan opetettu enemmän venäjäksi ja esimerkiksi käsitöitä ja liikuntaa viroksi. Jotkut vanhemmat suhtautuvat erittäin kielteisesti muutosajatuksiin. Onhan näiden perheiden kieli ja kulttuuri nyt yhä selvemmin uhattuna.
Yksi muutosta estävä syy on, että viron kielen opettajista sekä opettajista ylipäätään on Virossa huutava pula. Esimerkiksi Narvaan, jossa vironkielisiä väestöstä on vain alle 5 prosenttia, houkutellaan opettajia maksamalla heille 1,5-kertaista palkkaa. Joka tapauksessa paljon epäilyksiä on ilmassa, miten muutos onnistuu ylipäätään.
Venäjän kieltä ei juuri kuullut eikä näkynyt Tartossa. Esimerkiksi kaikki näkemäni kyltit olivat joko vain viroksi tai viroksi ja englanniksi. Englantia virolaiset nuoret osaavatkin erinomaisesti, ja koska moni virolainen nuori haluaa tulevaisuudessa ansaita rahaa, on englannin kieli sangen hyödyllinen heillekin. Mutta uhka se ei vaikuta olevan, ei ainakaan vielä.
Ajatus ihmisen pärjäämisestä ja Viron virallisen kielen oppimisesta on tietysti hyvä ja järkevä. Sen sijaan ajatus nopeasta, vaikkakin asteittaisesta, venäjänkielisten koulujen muuttamisesta vironkielisiksi tuntuu aika hurjalta.
Tuglas-seuran numerossa 3/2022 Irene Käösaar, Narvan valtion lukion rehtori, valottaa artikkelissaan “Siirtymisestä vironkieliseen opiskeluun” tämänhetkistä Viron koulujen kielitilannetta. Hän toteaa, että koska pienessä maassa on alueittain hyvin eri määrä viron ja venäjän puhujia, ei koulu-uudistusta voi toteuttaa eri puolilla Viroa samalla tavalla. Käösaar on itse Viron kielikylpysysteemin kehittäjä ja pitääkin tätä metodia yhtenä Viron koululaitoksen menestystarinana. Kielikylpyluokkalaiset myös pärjäävät parhaiten Pisa-testeissä, venäjänkielisten koulujen oppilaat puolestaan heikoimmin. Käosaar on kirjoituksessaan optimistinen ja uskoo, että eri alueilla löydetään parhaiten sopiva malli.
Jo 1980-luvulla perehdyin kaksikielisyystutkimukseen ja kielikylpyajatukseen kielentutkija Pirkko Nuolijärven kursseilla. Niinpä heti Tarton-matkani jälkeen kirjoitin Nuolijärvelle saadakseni selville, mitä hän ajattelee Viron koulu-uudistuksesta. Sähköpostiviestissään (5.7.2023) hän totesi, että kielikylpy sekä kaksikielinen koulu olisivat parempi vaihtoehto kuin koulujen muuttaminen pelkästään vironkielisiksi.
Lemmit Kaplinski ja suomen kielen ope
Entä miten käy suomen kielen?
Viro kulkee tällä hetkellä viron kielen vahvistumisen suuntaan. Juuri päättyneillä Tallinnan suurilla lasten ja nuorten laulu- ja tanssijuhlilla myös kansallistunne oli käsin kosketeltavan voimakas. Meidän suomalaisten on vaikea ymmärtää enää tällaista yhteistä isänmaallista tunnetta: olemme monella tavalla jakautunut kansa.
Meillä myös monet talouden ja tieteen vaikuttajat ovat osaltaan luopumassa oman kielen käytöstä: suomen ja ruotsin kieliä saatetaan pitää jopa hyödyttöminä kansainvälisessä globaalissa maailmassa. Esimerkiksi kielentutkija Janne Saarikivi onkin monissa kirjoituksissaan tuonut esiin huolen englannin ylivallasta, kuten helmikuisessa Kuukausiliitteen esseessään ”Do you speak Finnish?”.
Omassa koulussani kohtaan opiskelijoita, joiden mielestä englannin kielessä on enemmän sanoja, joiden avulla ilmaista ajatuksia, kuin omassa äidinkielessä suomessa. Englannin rakenteet puskevatkin nuorten kirjoituksiin nyt ennennäkemättömällä voimalla. Yksi syy on se, että nuoret lukevat liian vähän. Aikuisten tavoin he kyllä usein haluaisivat lukea kokonaisia kirjoja, mutta siihen ei tunnu olevan aikaa eikä rauhaa.
Saarikivi havaitsi esseessään, että helsinkiläisessä katukuvassa englannin kielellä ilmaistaan kaikkea, mikä “symboloi kansainvälisyyttä, ajanmukaisuutta ja herkullisuutta”. Myös nuoret kuuntelevat mielimusiikkia, uppoutuvat virtuaalipeleihin ja chattailevät muiden nuorten kanssa ympäri maailmaa englanniksi.
Pirkko Nuolijärvi toi viestissään esille käsitteen rinnakkaiskielisyys: “Tällainen tapa järjestää kielioloja esitettiin muun muassa Kotuksen ja Helsingin yliopiston tutkijoiden laatimassa kielipoliittisessa ohjelmassa Suomen kielen tulevaisuus jo vuonna 2009.” Englantia ja muita kieliä tarvitaan kansallisten kielten rinnalla, mutta on surullista, jos aletaan kommunikoida englanniksi myös silloin kun se alkaa viedä käyttöalaa jopa omalta äidinkieleltä. “Monen kielen osaaminen kannattaa, ei vähiten oman äidinkielen”, sanoo Nuolijärvi.
Minulle uusi ilmiö nimittäin on, että äidinkielenään suomea puhuvat juttelevat vapaaa-ajallaan (jopa äidinkielentunilla!) englanniksi. Kun korostan opiskelijoille oman äidinkielen tärkeyttä, vastaukseksi saan usein huokauksia suomen kielen kirjoittamisen tuskallisuudesta. Kaikki kiva ja herkullinen tapahtunee usein englanniksi.
En tiedä. Yritän taas syksyllä haastaa opiskelijoita miettimään, miksi Virossa ajatellaan, ainakin vielä, kansallisen kielen olevan tie menestykseen. Entä miksi saamelaisnuoret saattavat etsiä juuriaan opettelemalla taas puhumaan vanhaa äidinkieltään ja jopa tekemään sillä taidetta? Toki tällaista harrastavat myös suomenkieliset nuoret. Hyperpoppia ja indietä tehdään suomeksi omassa koulussanikin – olen kuullut omin korvin.
Virolaisille tärkeä laulu on “Ta lendab mesipuu poole”, jonka yli 100 vuotta vanhoissa Juhan Liivin sanoissa kaivataan omaan maahan: halutaan lentää sinne kuin mehiläinen omaan pesään. Peep Sarapiikin sävellys esitettiin laulujuhlilla ensimmäisen kerran vuonna 1993. Kuunnellessani ja katsoessani tämän laulun esitystä tarttolaisen hotellin televisiosta itsekin liikutuin. Kansa, joka on kärsinyt niin monen vallanpitäjän vuoksi, haluaa pitää tiukasti kiinni kielestään ja kulttuuristaan.
Entä me suomalaiset: luovummeko vähitellen omastamme vai haluammeko pitää sen elinvoimaisena kaikilla elämänaloilla? Rinnakkaiskielisyydestä haluan myös keskustella opiskelijoiden kanssa: Mitä se voisi olla käytännössä? Millaisia kieliä he tarvitsevat opiskeluissaan ja ammateissaan? Entä mikä on oman äidinkielen arvo?
Kerran pauhasin opiskelijoille: “Minä en voi teille antaa rakkautta omaan kieleenne. Se teidän täytyy löytää itse.” Näin tunteellista voi joskus olla arkisella oppitunnilla Suomessakin.
Pirkko Nuolijärvi tähdensi vielä: “Kannattaa miettiä, mitä menettää, jos menettää oman kielensä. Monet ihmiset maailmassa joutuvat pakon edessä niin tekemään, mutta itse ei kannata tällaista menettämistä edistää.”
Kulttuuriretkiä 